Pilven päältä ja veden alta

Kulttuuriympäristön tutkimuksessa on saavuttu uusien ja jopa innostavien mahdollisuuksien äärelle.  Valtionvarainministeriön vuonna 2013 aloittama avoimen tiedon ohjelma on aukaissut erilaisia tietovarantoja ennennäkemättömällä tavalla yhtenäiseksi laajaksi käyttöpääomaksi. Uuden tekniikan mahdollistamat käyttöliittymät tekevät tiedon etsimisestä helppoa ja sangen hauskaakin puuhaa. Karttakäyttöliittymien avulla voidaan yhdistää monenlaisia tietokerroksia ja verrata niiden antamaa informaatiota maastossa havaittaviin todellisiin luonnonoloihin sekä mahdollisiin kulttuuriperintökohteisiin.

Kuoman Kulttuuriympäristö tietovarantona – kurssi antoi loistavan mahdollisuuden testata avoimen datan mahdollisuuksia kulttuuriperintökohteiden kartoitustyössä. Tämän idean pohjalta laadittiin tutkimussuunnitelma jonka tavoitteena oli tarkastella Maanmittauslaitoksen avoimien aineistojen soveltuvuutta maastokohteiden tunnistuksessa ja paikannuksessa Isojärven kansallispuiston alueella.

Isojärven ranta-aluetta paikkatietoikkunan kertomana (MML 2017)

Kansallispuiston aluetta tarkasteltiin ennakkoon Maanmittauslaitoksen paikkatietoikkunassa mahdollisten maastotutkimuskohteiden paikallistamiseksi. Tarkastelualueet pyrittiin rajaamaan vesistöjen läheisyyteen, kulkureittien varrelle tai tiedossa olevien kulttuuriperintökohteiden läheisyyteen. Tarkasteluaineistoina käytettiin mm. maastokarttaa, ortoilmakuvia, vinovalovarjosteita sekä erikseen avoimen aineiston palvelusta tilattuja lasermittauspilviä.

Maisemaa pistepilvessä (MML 2017)

Isojärven maisemat avautuvat jylhinä myös paikan päällä havainnoituna

Tarkastellun aineiston perusteella valittiin joitakin lupaavalta näyttäviä kohteita ja niille määriteltiin tarkemmat sijaintitiedot ETRS-TM35FIN koordinaatistossa. Tarkoituksena oli tutkia inventointileirin aikana tarkemmin juuri näitä maastokohteita ja pohtia niiden mahdollista kulttuuriperintöluonnetta.

Millaiseksi saadut tulokset sitten muotoutuivat? Kahdeksasta valitusta kohteesta saatiin maastossa paikannettua seitsemän, joista useissa oli lisäksi havaittavissa ihmisen toiminnan jälkiä. Toki jotkin kohteista osoittautuivat selkeiksi luonnonmuodostelmiksi, mutta käytetty menetelmä osoitti kokonaisuudessaan tehokkuutensa ja käyttökelpoisuutensa. Laajojen alueiden seulonta vinovalovarjosteiden avulla toi esille nopeahkosti lukuisia säännöllisiä muodostelmia, joten itse maastokäynnit voitiin kohdentaa varsin tarkasti.  Kuomalaisten maastoinvaasiossa paikantamat kiviröykkiöt sekä vanhat rakennusperustukset olivat kohtuullisen helppoja tulkita, mutta myös arvoituksellisiakin kohteita tuli esille. Vai miltä mahtaakaan kuulostaa keskisuomalaisen vuoren jyrkällä rinteellä sijaitseva tasanne, jonne johtaa polku ja jossa maa-aineksia on liikuteltu huomattavia määriä?

Kaatvuoren rinne vinovalovarjostekuvassa; muinaislinna vai savottatyömaa? (MML 2017)

No kuinka sitten vedenalainen tiedonkeruu mahtaa liittyä tähän kuomalaisten Isojärvellä tekemään maasto-operaatioon? Aikaisemmin pidetyillä luennoilla pohdimme mm. Liikenneviraston monikeilauksella tuottamien pistepilvien hyödyllisyyttä merenpohjan kartoituksessa, viistokaikuluotauksen mahdollisuuksia hylkykohteiden mallinnuksessa sekä kuvaustekniikan kehitystä vedenalaisen dokumentoinnin apuvälineenä. Maastossa päästiin kylläkin tällä kertaa testaamaan vain allekirjoittaneen uutta vedenalaiskameraa Kannussalmen keväisen hyisessä vedessä. Ehkä sitten ensi kerralla pidemmälle pinnan alla…

Kansallispuiston vedenalaista maailmaa

Kannussalmi

Lähikuvaa Kurkijärven pohjan muodoista

 

Teksti ja kuvat: Jouni Mustonen

Avoimiin aineistoihin pohjautuva materiaali: Maanmittauslaitos 2017

 

Kulttuuriympäristön kerroksia, unohdettuja ulottuvuuksia

Oli mahtavaa nähdä oikeasti paikka, jonka oli siihen asti vain kuvitellut! Vahterin vaiheista oli arkistomateriaalien, kirjallisuuden ja karttojen perusteella muodostunut jonkinlainen kuva. Kentällä hajanaiset tiedot kiinnittyivät paikkaan ja eri lähteistä kootut tiedot yhdistyivät hahmotettavaksi kokonaisuudeksi syventäen kulttuuriympäristöllistä ymmärrystä. Ryhmämme havainnoi Ala-Vahterin nykytilaa ja menneisyyden jälkiä maisemassa sekä pohti paikan kehittämismahdollisuuksia kulttuurihistoriallisia arvoja hyödyntäen. Toimiminen ryhmässä ja yhdessäoppiminen olivat avainasioita – pystyimme jakamaan tietojamme ja osaamistamme toisillemme. Esimerkiksi metsässä ryhmämme maisemanlukutaito kehittyi asiantuntijoiden ja kanssaopiskelijamme Jounin avustuksella, ja sitä on hankala kirjoista oppia!

Aitta 1800-luvun alkupuoliskolta ja päärakennuksen nurkkaa sekä opiskelijoita työssään.

Päärakennus 1800-luvun alkupuolelta. Tiedot ensimmäisistä asukkaista ovat vuodelta 1828.

Pihapiiri oli torpparien aikaan avoin, peltojen ja niittyjen ympäröimä, mutta nyt metsittynyt ja pusikoitunut. Tilukset olivat reilusti nykyistä Ala-Vahteria suuremmat ja rakennuksia eri tarkoituksiin oli enemmän, missä niiden jäänteet nykyisin lienevätkään. Esimerkiksi vuoden 1882 Metsänjakokirja kertoo, että kaksikamarisen asuintuvan lisäksi oli Vahterissa 2 aittaa, talli ja navetta , 3 rehulatoa, halkoliiteri, sauna ja keittohuoneet,  riihi, venehuone sekä “niituilla” 9 heinälatoa. Voi onnettomuutta, riihi nimittäin paloi jossain vaiheessa välillä 1908 – 1913…Erään vanhan valokuvan mukaan ranta oli leveämpi ja pihalla on ollut ilmeisesti kasvimaa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Vanhoja marjapuskia, kuinka vanhoja, ken tietää…

Rannassa on noin 1920-1930 -luvulla alulle pantu venevaja-sauna -yhdistelmä – on kuulemma harvinaista sijoittaa sauna venevajan yhteyteen. Myös sisustaltaan sauna oli erikoinen, se oli matala ja lauteet lähinnä makuumallia päänalusineen!

Peltojen raivaamisesta kertovat lukuisat kivikasat saavat miettimään entisaikain elojen kovuutta (koska alueella tiedetään olleen peltoviljelyä ja maasto näytti tasaiseksi raivatulta, eivät röykkiöt luultavasti ole pronssikautisia hautoja..). Hankalassa maastossa elanto ja selviäminen on ollut tiukassa. Miten tänne on päädytty asumaan? Onko vaikuttimena ollut oma rauha, mahtava maisema, mahdollisuus pirtin perustamiseen vai mahdollisuuksien puute, pakko?

Ala-Vahteri, “takametsän torppa”, on ollut nimittäin hieman syrjässä, vaikeakulkuisessa maastossa ja on nytkin kansallispuiston reittiverkoston ulkopuolella. Toki vesitse on päässyt helposti liikkumaan kyläpaikkoihin, asioille ja kala-apajille. Lähistöllä on joitakin taloja, mutta ainakin nyt täällä sai olla rauhassa. Metsäkin oli melko hiljainen, tuoksuton. Pihapiirin nyt paljaat lehtipuut epäilemättä viheriöittävät paikan ja muuttavat tunnelman. Metsässä ei tuntunut erityisesti miltään ajalta, ei vuodenajalta tai vuorokaudenajalta – nykyhetkikin tuntui kadonneen. Tämä saattoi johtua mielikuvista metsän ikiaikaisuudesta, kulttuuriympäristön syvistä, piilevistä kerroksista – tai sitten tästä erikoisesta, viivästyneestä ja pasmat sekoittavasta keväästä, jolloin luontokaan ei ole herännyt tavalliseen tapaan. Tämä taas muistuttaa, että taustatietojemme lisäksi olosuhteet vaikuttavat havaintoihimme ja kokemuksiimme, emmekä voi eriyttää itseämme fyysisestä ympäristöstämme.

Vahterissa menneisyyden kerrostumat oli nähtävissä, rinnakkain ja jatkumona toisiinsa sekoittuen. Taustalla ovat luonnon olosuhteet ja ehdot, luonnon hitaasti muuttuvat prosessit ja ajan kulun erilaisuus. Torpparien aikaan viittaavat vanhat pellot ja rakennusten jäänteet, päärakennus ja aitta, kesäasukkaiden ajasta taas kertovat mm. päärakennuksen sisätilat ja sinne unohtuneet 90-luvun iltapäivälehdet, venevaja ja vuonna 1943 pystytetty lipputanko. Nykyisin aluetta asuttavat eläimet, pihalla oli lukuisia pikkunisäkkään mentäviä koloja, metsässä oli hirven jätöksiä. Marjastaminen, kalastaminen ja vesillä liikkuminen, uiminen, peseytyminen ja lähteestä juominen ovat varmastikin eri aikoja yhdistäviä, ajasta riippumattomia toimintoja, luontoa lähellä eläminen ja sen tarjoamat aistihavainnot ihmisiä yhdistäviä kokemuksia. Rantaan menevä polku oli yhä nähtävissä. Paikkaa on eletty, kerrokset ovat paksuuntuneet, muuntuneet ja saaneet uusia merkityksiä. Prosessin soisi jatkuvan, sillä tämä jos mikä on arvopohja, jolle käyttöä suunnitella. Ala-Vahteri tuntui paikkana joltakin. He ovat olleet täällä.

Teksti ja kuvat Laura Lehtinen

Lisätietoa:

Gylldén, P. (2002). Kylä nimeltä Kylämä: Elämää ja ajankuvia Kuhmoisten Kylämältä. Kuhmoinen: Veikko Kilpanen.

Suvanto, S. (1965): Kuhmoisten historia. Lahti: Kuhmoisten kunta ja seurakunta.

Kansallisarkisto, Jyväskylän toimipiste: Hyrkkälän virkatalon (Kuhmoinen) aineisto

Keski-Suomen museon arkisto.

Metsähallitus (2009): Isojärven kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma

https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Csarja/c54.pdf

Aistiseikkailu Isojärvellä

Aistiryhmän tutkimuksen tarkoituksena oli inventoida aistikokemuksia Isojärven kansallispuiston alueeseen kuuluvalla Heretyn ja Lortikan välisellä luontopolulla kuvaten, äänittäen ja muistiinpanoja tehden. Heretyn ja Lortikan välinen polku valikoitui tutkimuskohteeksi sen monipuolisen luonnon, rikkaan historian sekä sopivan pituuden vuoksi.  Näköaistimusten dokumentoimiseen tarvitsimme kameroita ja kamerakännyköitä, kuuloaistimukset tallennettiin nauhurille. Mukana kulkeneet muistiinpanovälineet helpottivat kaikkien aistien dokumentoimista. Tavoitteena oli tallentaa kokonaisvaltainen aistikokemus Heretyn ja Lortikan välisestä polusta huomioiden kaikki aistikokemukset osana isompaa kokonaisuutta.

Aisti-inventoinnin suunnittelussa ja toteutuksessa käytimme Aalto-yliopiston Aistikävely-menetelmää, jonka avulla tutkitaan erilaisia havaitsemisen tapoja. Purimme aistimuksemme inventointikävelyn jälkeen ryhmäkeskustelun avulla, joka nauhoitettiin. Ennen polulle lähtöä hiljennyimme ja viritimme aistimme vastaanottamaan kuulo-, näkö- ja tuntoaisteja. Etenimme polulla rauhallisesti ja pidimme välillä aistipysähdyksiä erityisen sykähdyttäviin paikkoihin saapuessamme. Heretyn ja Lortikan välinen polku osoittautui erinomaiseksi aisti-inventointikohteeksi sen jatkuvasti vaihtelevan ja monipuolisen ympäristön ansiosta.

Miia tunnustelee poskellaan kiven pinnan lämpötilaa ja karheutta.

Välillä kuljimme aurinkoisella, kuivalla ja jäkälän peittämällä kalliomaalla, kun yhtäkkiä saavuimme soiseen, puroja täynnä olevaan laaksoon hetkellisen lumimyrskyn piiskatessa kasvojamme. Sää todella antoi oman mausteensa aistikokemukseen ja hyvä niin. Koko polulla kulkemisen ajan minulla oli rauhallinen ja kokonaisvaltaisen hyvä olo. Arjen murheet unohtuivat ja tuli tunne, ettei haluaisi olla nyt missään muualla kuin juuri täällä.

Puiden välistä välkkyvä kirkas kevätaurinko, vehreän sammalmeren peittämä maa, rakeiden kaunis ropina kuivien lehtien päällä ja purojen liplatus – siitä oli oma aistikokemukseni Isojärvellä tehty.

 

Teksti ja kuvat: Alisa Murtolahti

 

 

Suomalaisesta luonto- ja metsäsuhteesta

Metsä on meille suomalaisille merkityksellinen monella tapaa. Se on myyttinen, mystinen, arkinen ja kaikkea siltä väliltä. En varmasti ole kovin väärässä jos väitän, että jokaisella meistä on oma kokemuksemme metsästä ja luonnosta. Toki täytyy ymmärtää, että luonto näyttäytyy kaikille eri konteksteissa eikä asia varmasti ole mustavalkoinen. Meille luonto on kuitenkin jotenkin itsestäänselvä asia, elämäämme kuuluva elementti, oli oma positiomme sitten mikä tahansa. Suomessa on jokamiehenoikeudet ja meille luonto tarjoaa niin elämyksiä ja rauhaa kuin elinkeinoakin. Toisin on monissa muissa maissa, esimerkiksi Englannissa, missä metsä ei ympäröi ihmistä vaan toisinpäin ja se on aina yksityisen omistamaa. Nämä metsät eivät ole kaikille avoimia paikkoja vaan kohteita joita voi tarkastella ulkoapäin sen sijaan, että ne koettaisiin sisältä käsin. Taidekasvatuksen näkökulmasta edellisen kaltainen luonnon ja ympäristön kokeminen jää kovin vaillinaiseksi ja pintapuoliseksi sillä kaikki kehollinen aistimus puuttuu. Ympäristön esteettinen havainnointi on kokonaisvaltainen kokemus ja fenomenologisesti ajatellen saattaa meidät osaksi luontoa. Näin haluan ajatella myös itse; olemme osa luontoa, emme ulkopuolisia tarkkailijoita. Itse havainnoin myös vahvasti ympäristöäni ja elän kokemuksiani uudelleen muistoissani. Ei siis ole lainkaan sattumaa, että paikkani tällä kurssilla oli nimenomaan aistiryhmässä.

Jotain suomalaisen metsäsuhteen merkityksestä kertoo sekin, että se on listattu yhdeksi kohteeksi Museoviraston ylläpitämään elävän perinnön wikiluetteloon. Sivuston tarkoitus on esitellä esimerkkejä elävästä perinnöstä Suomessa ja tallentaa aineetonta kulttuuriperintöämme osana Unescon sopimusta. Olemme aina eläneet metsän kanssa vuorovaikutuksessa ja se on osa kansallista identiteettiämme. Metsät, järvet ja puhdas luonto ylipäätään liitetään Suomeen myös ulkomailla.

Entä millainen minun oma luontosuhteeni sitten on? Mitä metsä juuri minulle merkitsee? Olen tullut siihen tulokseen, että minulle metsä on reuna, eräänlainen raja. En ole koskaan kokenut varauksetonta iloa metsän keskellä olemisesta, päinvastoin se on ollut jopa ahdistavaa. Metsään liittyy mielessäni hyvin paljon mystiikkaa ja jopa pelkoja.

Sellaisessa paikassa, missä voin katsella metsää kauempaa -kuten vaikkapa pellon laidalla tai järven toisella puolen- tunnen rauhaa. Kenties metsän katseleminen rentouttaa minua enemmän kuin siellä oleminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi kiinnostunut luonnosta tai ettenkö arvostaisi sitä. Päinvastoin; vaikka en ole aikuisiällä juuri mennyt metsään on metsä kulkenut muistoissa mukanani. Onko minulla siis jonkinlainen etäluontosuhde? Voinko tosissaan väittää nauttivani luonnosta kokematta sitä paikanpäällä? Ei kai nyt sentään pelkkä tieto metsän olemassaolosta riitä? Aikaisemmin mainitsemallani elävän perinnön wikisivulla metsäsuhteesta sanotaan seuraavaa: “Ollakseen olemassa metsäsuhde ei kuitenkaan edellytä jatkuvaa kiinteää kontaktia metsään: se voi ilmetä mielipiteinä, asenteina, arvoina ja käsityksinä”.

Tuo lause toimi kuin synninpäästö ja ymmärsinkin jotakin tärkeää; metsä on minullekin merkityksellinen! Vaikken ole kummoinenkaan samoilija ja arastelen metsässä olemista, saan silti kokea metsä- ja luontosuhteeni hyväksi. Se ei ehkä ole tällä hetkellä kovin konkreettinen mutta silti todellinen ja jopa terapeuttinen. Metsän terveysvaikutuksista puhutaankin paljon ja retkeily teemana on pinnalla. Suomen kansallispuistot ovatkin mitä oivallisempia retkeilykohteita ja niistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin. Meidän leirikohteemme Isojärven lisäksi kannattaa tutustua esimerkiksi kesäkuussa virallisesti avattavaan ihka uuteen kansallispuistoon, Suomussalmen Hossaan. Lisäksi, jos suomalainen metsäkulttuuri kiinnostaa enemmänkin, niin Punkaharjulla toimii Suomen metsämuseo Lusto jonka “näyttelyt, kokoelmat, tapahtumat, työnäytökset ja teemapäivät kertovat monipuolisesti metsästä ja metsän merkityksestä suomalaisten elämässä”.

Teksti Niina Tukia

Kuva Ella Järvinen

Katso lisää:

Elävän perinnon wikiluettelo
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Suomalainen_mets%C3%A4suhde

Hossan kansallispuisto
http://hossa.fi/kansallispuisto/

Suomen metsämuseo Lusto
http://www.lusto.fi/

Kartoista

Aluemuutoksia selvitettäessä kartat ovat hyvä lähde. Niistä voi löytyä rakennuksien määrä ja sijainti, puuston ja viljelysten määrä ja laatu, teitä ja polkuja. Isojärven Ala-Vahterin entisen torpan kohdalla käsiteltävänä oli kartat 1840-luvulta, 1860-luvulta, 1930-luvulta, 1960-luvulta, 1980-luvulta ja tietenkin tämän päivän kartat. Karttojen tarkoitus vaihteli; oli pitäjänkarttaa, jakokarttaa, taloudellista karttaa, vinovalovarjostekarttaa ja peruskarttaa. Kartat löytyivät Kansallisarkistosta, Kansallisarkiston digitaaliarkistosta, Maanmittauslaitoksen Vanhat painetut kartat hausta, sekä Heikki Rantatupa historialliset kartat portaalista.

Näiden karttojen avulla voimme tarkastella miten esimerkiksi peltoalueet ja rakennusten paikat ovat muuttuneet. Tulostimme kartat ja otimme ne mukaan kenttäleirille. Maastossa saatoimme etsiä jälkiä entisestä maankäytöstä ja kuvitella minkälaiselta maisema silloin joskus näytti. Maastoinventoinneissa käytetään nykyisin digitaalisia laitteita, mutta jos ne pettävät, olisi hyvä olla mukana myös perinteinen painettu kartta ja mittanauha.

Uusi mielenkiintoinen esiin tullut asia oli paikkatietoikkunan karttaikkunan vinovalovarjoste karttataso, jonka avulla voi etsiä poikkeamia maastosta ja tällä tavalla löytää esimerkiksi mahdollisia merkkejä muinaisjäännöksistä. Itse innostuin tutkimaan Isojärven lisäksi kotiseutuni maastoa, mutta kartan tulkinta vaatii kyllä kokemusta, että huomaisi mitkä muodot voisivat olla mahdollisia kulttuurisia jälkiä. Kartasta löydettyjä poikkeamia voi mennä seuraavaksi maastoon paikan päälle tutkimaan ja miettimään onko kyseessä luonnonmuodostelma vai ihmisten kätten jälki. Näin säästää aikaa ja jalkoja ympäriinsä palloilusta kun tietää etukäteen minne mennä.

Kurssin puitteissa tuli esille myös pistepilviaineistot jotka vaativatkin jo enemmän ymmärtämystä, tai ainakin hyviä tietoteknisiä taitoja, sillä pistepilviaineistot tarvitsevat sopivan ohjelman, jotta niitä voi hyödyntää. Pistepilvien tulkinta vaatii myös opettelua.

Teksti Katri Nousiainen

Linkkejä:

http://digi.narc.fi/digi/ Kansallisarkiston digitaaliarkisto

http://www.narc.fi:8080/VakkaWWW/EtuSivu.action Kansallisarkiston Vakka -arkistotietokanta

https://astia.narc.fi/astiaUi/ Kansallisarkiston Astia -verkkopalvelu

http://www.vanhakartta.fi/ Heikki Rantatupa historialliset kartat portaali

http://vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/ Maanmittauslaitoksen vanhat painetut kartat -verkkopalvelu

https://www.paikkatietoikkuna.fi/web/fi/kartta Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna – Karttaikkuna

Ympäristön havainnointia Ala-Vahterissa

Ympäristöhistoriaryhmän aiheena oli siis Ala-Vahterin entisen torpan alueen tutkiminen ja sen hyödynnettävyyden miettiminen yleisökäytössä. Ala-Vahterista tuli vuonna 1853 Päijälän Hyrkkölän sotilasvirkatalon torppa, tuolloin Vahteri tai Wahteri. Tutkimuskirjallisuuden mukaan  se itsenäistyi omaksi asutustilakseen vuonna 1934, mutta arkistolähteen perusteella se tapahtui vuosien 1921–1928 välillä, ja 1940-luvulla se jäi kesäasunnoksi. Ala-Vahteri liitettiin kansallispuistoon vuonna 1997 ja se sijaitsee kapealla suikaleella joka lähtee kansallispuistosta ja päätyy Isojärven rannalle. Se kuuluu myös rantojensuojeluohjelmaan. Saavuimme pihapiiriin aamupäivällä ja ensituntuman jälkeen lähdimme kulkemaan aluetta toiselta sivulta pohjoisesta etelään ja taas takaisin toista sivua. Kiinnitimme huomiota maaston poikkeamiin ja vertailimme mukana olleita vanhoja karttoja ja niiden merkintöjä siihen mitä edessämme näimme.

Ala-Vahterin pihapiiri oli pusikoitunut. Voi hyvin kuvitella kuinka tukossa alue on kesällä kun kaikki kasvit kukoistavat ja lehdet tulevat puihin. Pihapiirissä oli neljä rakennusta; päärakennus, navetta, aitta, sekä yhdistetty venevaja ja sauna (+ ulkohuussi ja kellari). Kaikki rakennukset olisivat enemmän tai vähemmän korjauksen tarpeessa. Pihassa oli myös lipputanko. En ole kasvitieteilijä, mutta en huomannut erikoisempia kasveja alueella, muuta kuin näsiän joka kiinnitti huomion ainoana värikkäänä elollisena asiana pihapiirissä. Toki kevätkin oli niin alussa, ettei kaikkea vielä huomannut. Pihassa oli myös vanhoja marjapuskia, iso vaahtera ja pihakuusi. Muuten ympärillä oli lähinnä kuusia, mäntyjä, koivuja, pihlajia ja rannassa tervaleppiä. Alue sijaitsee rinteisessä ja kivisessä maastossa, joka nousee etelään päin. Pihan vieressä solisi oja ja ojan toiselta puolelta löytyi lähde! Ojan toiselta puolelta kuusikosta löytyi myös uuninpaikka ja toinen mahdollinen rakennuksen pohja. 1840-luvun kartan mukaan paikalla olikin ollut kaksi rakennusta, joten kivikasat viittasivat hyvin todennäköisesti niihin.

Ylöspäin mentäessä edessä oli maastoltaan tasaisempaa kuusikkoa ja siellä täällä kiviröykkiöitä (raivausröykkiöitä), joista voi päätellä, että paikalla on ollut peltoa tai niittyä. Ja karttojen mukaan paikalla on juuri niitä ollutkin, vaikka kartat eivät aivan tarkkoja olleetkaan.

Tulostamissani kartoissa ei ollut mittakaavaa mukana, joten tarkkaa sijaintia ei ollut tiedossa, mutta karttojen muiden merkintöjen perusteella oli hyvä päätellä suunnilleen missä mentiin. Vahterin pellot/niityt jatkuivat aikoinaan pitkälle etelään. Kansallispuiston ja yksityisten maiden raja erottui melko selvästi maastossa, kun se oli paikoitellen merkitty, mutta muuten puuston perusteella saattoi päätellä rajan kulun. Emme kulkeneet suikaletta ylös asti, vaan käännyimme takaisin ja tulimme alas toista reunaa pitkin.

Toisena päivänä mukaamme tuli opiskelutoverimme Jouni, jolla on enemmän kokemusta maastoinventoinneista ja kuljimme aluetta uudestaan uusin silmin. Aitan takaa pihapiirissä löytyi mahdollinen rakennuksen paikka ja tien poskesta kellarin paikka. Edellisenä päivänä katsomamme uuninpaikka konkretisoitui paremmin rakennuksen pohjaksi ja mittasimme sen.

Tänä päivänä tajusimme myös lähteen olemassaolon, kun se edellisenä päivänä jäi huomaamatta. Vuoden 1841 kartassa oli useampia rakennuksia joita ei enää tänä päivänä näkynyt ja niiden paikka jäi vähän arvoitukseksi. Kenties niistä ei vaan ole jäänyt konkreettisia jälkiä. Mahdolliset kiviperustat on voitu siirtää muualle kun pihapiiristä on kyse. Maastossa on hyvä kulkea yksin ja miettiä itse asioita, mutta ryhmässä ja asiantuntijan kanssa oppiminen syventyy ja alkaa huomaamaan uusia asioita. Arkistoista ja kirjallisuudesta saatu tieto tuli elävämmäksi kun kävi paikan päällä.

Ympäristöä havainnoidessamme pidimme mielessä myös kävijälähtöisyyden. Miten aluetta voisi hyödyntää matkailun kannalta? Paras valtti pihapiirissä on sen hiekkaranta ja erikoinen venevaja-sauna yhdistelmä, jota voisi hyödyntää, jos rantojensuojeluohjelma sen sallii. Tässä voi mennä kulttuuriympäristöarvot ja luontoarvot vastakkain.

Pihapiirin aitta on myös korjauskelpoinen ja hyödynnettävissä retkeilijöitä ajatellen. Navetta ja päärakennus ovatkin sitten huonommassa kunnossa ja niiden hyödynnettävyys yleisökäytössä epävarmempaa. Parhaiten Ala-Vahteriin pääsisi vesitse. Paikalle vie tie, mutta se kaipaisi kunnostamista. Paikalle voisi myös tehdä uuden retkeilypolun, minkä suunnitelma näkyykin Isojärven kansallispuiston hoito-ja käyttösuunnitelmassa (2009), mutta joka on jäänyt sille asteelle.

Teksti ja kuvat Katri Nousiainen

Runokuvia ja kuvarunoja

Metsän hiljaisuus

oudoksuttaa minua.

Linnut ovat vaiti ja varovaisia.

Rikkumaton äänettömyys.

Vain naavan tanssi hiljaisessa tuulessa.

 

Korven kuusi

kevätmetsässä,

naavaisiin oksiisi tarttuu tuuli.

Minä nauran ja iloitsen kanssasi,

ja hengitän aurinkoa oksiltasi.

 

Rämettynyt salo.

Rakeet varisevat olkapäilleni.

Kohta taas kalliosta hehkuu auringon polte.

Talven ja kevään vuoropuhelu.

 

Teksti ja kuvat: Sirkku Manninen

Uinuvan Isojärven lumoissa

Hiljaisuus.

Suhinaa, askel ja toinen. Juuri, käpy. Lits ja lots.

Metsän vihreä sammalpeitto peittää kaiken alleen. Lasken käteni vieressäni olevan suuren sammaloituneen kiven pinnalle. Silitän kiven kosteaa sammalturkkia. Kuvittelen kiven kehräävän tyytyväisenä. Pienet kellastuneet havunneulaset sammaleen joukossa pistelevät kylmästä kohmettuneita sormiani. Nostan käteni ja vedän syvään henkeä, yrittäen saada sieraimiini metsän tuoksun, mutta haistan vain jään ja kylmyyden.

Vieno tuuli käy puiden latvoissa ja erotan hennon narinan. Olen liikkumatta ja kuuntelen tarkkaan. Narina voimistuu, hiljenee ja häviää, kunnes se taas voimistuu. Kuin puiden oma kehtolaulu metsälle. Haluaisin heittäytyä viereiselle kirkkaan vihreälle sammalmättäälle ja jäädä makaamaan sille. Olla vain hiljaa paikallaan ja sammaloitua yhdeksi osaksi tätä upeaa kokonaisuutta. Tulla osaksi tätä metsää ja tietää, mitä se tietää. Olla osa sen mystisiä salaisuuksia.

Jatkan kuitenkin matkaani, vastustaen tätä piilevää kiusausta. Katsellessani sammalpeiton pyöreitä ja salaperäisiä muotoja en voi olla miettimättä, moniko muu minua ennen on kokenut samaa houkutusta ja lopulta todellakin sammaloitunut osaksi tätä metsää? Jäänyt ikään kuin metsän loukkuun? Voisiko tuon sammalpeitteen alla olla ihmisen pää tai käsivarsi? Vai onko sammaleen alla sittenkin vain kivi, kanto tai puun oksa? Ajatus on pelottavan aavemainen, mutta samalla hämmentävän rauhoittava.

Ruskeat kuolleet koivun lehdet kahisevat kenkieni alla. Ne kertovat oman tarinansa vihreästä kasvusta ja kuihtumisesta. Lehdet ovat kasvaneet kukoistaakseen ja nyt ne ovat muuttumassa hiljalleen takaisin maaksi. Takaisin ravinnoksi oman äitipuunsa juurille. Lakastuneet lehdet kertovat elämänkiertokulusta, jota meistä jokainen noudattaa. Kasvamme kukoistaaksemme ja lakastuaksemme, aivan kuten nämä kuivuneet lehdet jalkojeni alla.

Nyt puut odottavat harmaina ja kylminä uusia silmuja tulevaksi. Puut odottavat, linnut odottavat, metsän tuoksut odottavat ja jopa muurahaiset ja muut hyönteiset odottavat. Koko metsä odottaa. Tuntuu kuin se nukkuisi pysähtynyttä ikiunta. Metsä uinuu omaa Ruususen untansa, odottaen kevään ensimmäistä suudelmaa herättämään sen taas eloon.

Yhtäkkiä kuulen pajulinnun ujon laulun. Yritän taltioida sen, mutta lintu on turhan ujo ja lopettaa laulunsa, kuin se tietäisi aikeeni. Kirkas ja lämmin auringon valo siivilöityy oksiston läpi metsään, antaen lupauksen kevään tulosta. Valo kutsuu varjot leikkimään kanssaan. Haluaisin yhtyä mukaan leikkiin, mutta en osaa muuta, kuin ihastella ja yrittää ikuistaa tämän leikin elävänä mieleeni ja kameralle. Miten varjot pitenevät ja lyhenevät ja miten valo saa sammaleen loistamaan kirkkaana kuin smaragdi.

Hiljaisuuden rikkoo kirkas puron solina. Musta ja jäätävän kylmä vesi solisee purossa kovaa vauhtia. Äkkiä tunnen kovan pohjoistuulen viiman kasvoillani. Tuuli ujeltaa ja tuo mukanaan raekuuron. Plop plop plop plop. Rakeet tanssivat iloisesti osuessaan olkapäilleni ja maahan kuivuneille lehdille. Sitten yhtä nopeasti kuin se alkoi, raekuuro loppuu ja jään ihastelemaan ruskealle polulle langenneita valkoisia helmirykelmiä.

Kauanko olen ollut täällä? Mitä kello on? En tiedä. Jos en tietäisi, en välttämättä osaisi edes sanoa, mikä vuodenaika nyt on. Aika on metsässä häilyvä käsite. Täällä vallitsee ikuisuus. Ei ole mennyttä tai tulevaa. On vain tämä hetki, joka sitoo minut osaksi tätä metsää. Ja se hetki on ikuinen.

Teksti ja kuvat Miia Heikkilä

Luokkaretkellä luontomuseossa ja taksidermistien taidonnäytteitä

Kevään aikana siis tutustuimme kurssin aiheita liippaaviin oman alamme keskeisiin lähi-instituutioihin ja tiedonmuodostajiin. Vierailimme jo mainittujen Kansallisarkiston Jyväskylän toimipisteen ja Keski-Suomen museon arkiston lisäksi myös Maanmittauslaitoksella ja Jyväskylän yliopiston tiedemuseeon kuuluvassa Keski-Suomen luontomuseossa.

Luontomuseossa oli eri jännää! Kuulimme paikan toiminnasta ja kokoelmien muodostumisesta. Meille esiteltiin tilat ja kokoelmien valikoituja paloja. Kasvi-, sieni-, nisäkäs-, lintu-, hyönteis- ym. näytteitä on tuhansittain. Vakkarihenkilökunnan lisäksi mukana oli myös museologian opiskelija, luontomuseoon otetaan kuulemma mieluusti harjoittelijoita, vink vink!!

Kasvinäyte hieman viileästä kokoelmahuoneesta. Munakokoelma liittyi erääseen kandityöhön, josta syntyi pesintä- ja munaosio perusnäyttelyyn.

Opettajamme Helena ja laukaalainen otso.

Pikkunisäkkäät ovat aika pieniä.

Ryhmäläiset olivat ihan täpinöissään täytetyistä eläimistä! Entisten raatoin, raukkaparkain, söpöysefekti puri, vaikka nisäkäshuone oli myös hieman karmaiseva….

Tämä majava on näyttelyssä esittänyt jotain majavamaista toimintaa puuta vasten, ei siis hyökkäystä saaliseläimen kimppuun. Kanadanmajavia viipottaa Isojärvelläkin ja eläin on napattu puiston tunnukseen. Suht uusi tulokas on kuin X-sukupolvi yhteiskunnassamme; sen vaikutukset alkavat näkyä Isojärven maisemissa 1980-90-luvuilla.

Konservaattoriopiskelijan opinnäytetyönä tehty susi oli varsin ylväs. Kellarikerroksen lintuvitriineitä pääsee pyynnöstä näkemään esim. opiskelutarpeisiin.

Saimme myös opastuksen perusnäyttelyyn ja pohdimme biodiversiteettiä. Karismaattinen megafauna -ilmiö suojelussa on monille tuttu, eli jonkin lajin tunnettuus, ominaisuudet – yleensä söpöys – edesauttaa sen suojelua (Pullervo!). Mutta myös moni huomaamattomampi laji tarvitsisi puolustajia, ja erityisen tärkeää on laajojen kokonaisuuksien hallinta, luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemien tasapaino. Museo pohtii myös ekosysteemipalveluiden tematiikkaa, eli luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia hyötyjä ja etuja sekä niiden taloudellisia aspekteja. Esimerkiksi suot toimivat luonnostaan vedenpuhdistajina, ja myös siksi niitä kannattaa suojella.

On selvää, että kuomalaisten on hyvä tietää jotain luonnontieteistä ja maantieteestä – miten ihanan moniulotteinen alamme onkaan! Tuntemuksen syvyys toki vaihtelee riippuen omasta kiinnostuksesta ja suuntautumisesta. Luonnon lainalaisuudet ja sen elementtien käyttäytyminen vaikuttavat hyödyntämiseen ja käyttöön ja ihmisen toiminta taas vaikuttaa “luontoon” – vuorovaikutus on jatkuvaa. Maankäytön tavat ja asuminen saattavat suosia tiettyjä lajeja ja edesauttaa välillisesti jonkin leviämistä. Lajien perusteella ihmisen toimintaa ja liikkumista paikasta toiseen voidaan pyrkiä jäljittämään ja paljastamaan. Perinnebiotooppeja ja -maisemia ja niiden suojelua on hieman käsitelty luennoilla ja olemme tietoisia aiheen merkityksestä alallamme – ja tiedämme mistä hankkia lisätietoa itseopiskelua varten. Perinnebiotoopit ovat perinteisen maatalouden synnyttämiä niittyjä ja laitumia, omaleimaisia, mutta nykyään valitettavan uhanalaisia luontotyyppejä. Isojärvellä Huhtalassa ja Luutsaaressa perinnebiotoopit ovat säilyneet, Ala-Vahterissa taas ei. Esimerkiksi Luutsaaressa kasvaa uhanalainen ketokatkero, mikä nostaa paikan luontoarvoja. Kentällä kasvilajien tuntemisesta olisi ollut hyötyä, se olisi voinut syventää ymmärrystä. Valitettavasti kasvikirja unohtui kotiin!

Mistähän lie opiskelijatoverin tunnistama näsiä, vaativien kasvupaikkojen varhainen kevään kukkija on löytänyt tiensä Ala-Vahteriin?

Pois sieltä omasta lokerosta, kuoma!

Teksti ja kuvat Laura Lehtinen

Kuvat yhtä lukuunottamatta otettu Keski-Suomen luontomuseosta.

Lisätietoja

https://www.jyu.fi/erillis/museo/luonto

http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Luontotyypit

Isojärven hoito- ja käyttösuunnitelma

https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Csarja/c54.pdf

 

Oodi Isojärvelle

OODI ISOJÄRVELLE

Isojärvi, mä keväällä huomasin sen
jääpeite kun pinnaltas lähti,
miten laineittes välke on ihmeellinen.
Olet järvien joukossa t ä h t i !
Vuossadat ja – tuhannet mennyt jo on,
rantakiviin ne merkkinsä piirsi.
Vaan vieläkin tenhosi voittamaton
minun mieleni muistoihin siirsi.

Isojärvi, on mahtavat maisemat
Hämelahdesta kohti itää.
Sulasalmen kalliot, rantamat
– kaikki Vahtervuoresta pitää!
Kalamajalta Kaatselän kauniin nään
ja Säikäänniemeltä sinen,
joka laineissa somasti väräjää.
– On ilta tää ihmeellinen!

Isojärvi, mä sinne nyt tähyilen,
tuolla kalamies verkkonsa laski.
Nousi aurinko takaa harjanteen
ja rannalla savusi kaski.
Näin rannoillas onnea kesäyön,
– käsikädessä kahden he kulki –
ja jälkeen pitkän päivätyön
lepo lempeä silmänsä sulki.

Isojärvi, Sun rannoillas uittotyöt
kesän tuloa kuulutti meille,
Kelupaatit ja laineillas lauttojen vyöt
puut kuljetti vesien teille.
Kun viimeisin lauttasi vanaveet
Kivikosken kuohuiksi haihtui.
Oli niinkuin ois loppunut askareet,
– olo toisenlaiseksi vaihtui.

Isojärvi, Sun rantasi rauhaiset
uusi aika ja aatteet sai eloon.
On kaikilla kiire – ei lintuset
täällä pesäänsä rakenna keloon.
Vaan ehkäpä poukaman löydän ja saan
minä nojata rantasi kiviin.
Tämä kesäinen retki sai muistelemaan
– myös asetin a r v o j a riviin!

Isojärvi, nyt laulelma Sulle on tää,
toki muuta en voisikaan antaa.
En kertoa voi tämän enempää,
vain muistellen astelen rantaa.
Mutta menneiden aikojen saatossa näin
kuvanauhana kulkusi vaiheet.
Siksi rannalles ihailemaan Sua jäin,
sain sulta mä lauluni aiheet.

Runo: Veikko Kilpanen, 1980

Kuvat: Alisa Murtolahti