Kulttuuriympäristössä tehtävä työ on ennen kaikkea sosiaalista: jaettuja merkityksiä, havaintoja, tietoa ja tunteita. Jaettu kulttuuriympäristö tuo jatkuvasti myös lisätietoa ja ymmärrystä aineettoman ja aineellisen toisiinsa kietoutumisesta, jota ei voi saada selville ilman paikallisten kohtaamista. Pelkkä tekstitietojen tankkaaminen ilman ihmisten välistä kohtaamista jää vuorovaikutuksen osalta puutteelliseksi, koska tuolloin paikalliselle tiedolle ominainen herkkyys jää tavoittamatta. Kulttuuriympäristöä ei voi katsoa kaukaa – eikä edes lähietäisyydeltä, vaan se pitää kokea sisältä… ja tämä toteutuikin toukokuussa Pihtiputaan pika-asutusalueella!
Pääsyni Pihtiputaan pika-asutusalueen kenttätyöhön odotutti kohdallani vuoden kauemmin kuin alun perin piti. Keväälle 2022 tekemäni pohjatyöt ja intressit olivat siis saaneet muhia hyvän pataruuan tapaan mukavan tovin – ja vaikka silloin kenttätyöleiriltä poisjääminen harmitti kovasti, voin muhiutuneen kulttuuriympäristöpadan maistamisen jälkeen todeta: muhitustyö kannatti ja kulttuuriympäristö maistui erittäin hyvältä!
Taiteen tekijänä koen, että taide toimii luontevasti kulttuuriympäristötyössä välineenä, välittäjänä ja/tai kokemuksen muodon antajana. Oma osuuteni Pihtiputaan kenttätyöleirillä koostui taiteellisten menetelmien käytöstä ja ohjaamisesta osana kulttuuriympäristötiedon muodostamista. Ohjasin kaksi erilaista aisti- ja taidetyöpajaa kyläläisille: Muistojen Pihtipulevardi ja Aistien Pihtipulevardi. Lisäksi ohjasin kenttätyöleirillä mukana olleille opiskelijoille kaksi erilaista aisti- ja taidetyöpajaa. Kaikissa ohjaamissani työpajoissa pyrittiin moniäänisen, dialogisen kulttuuriympäristön avaamiseen, jakamiseen ja muotoilemiseen, mikä tarkoittaa muun muassa moniäänisen ja kokemuksellisen tiedon hyväksymistä osana muuta tietoa, kuten esimerkiksi viranomaistietoa.
Työpajatoimintaa: KUOMAt aistimassa Pihtiputaan kulttuuriympäristöä.
Arvokkaiksi kulttuuriympäristöksi määritetyt alueet ja paikat ovat asiantuntijoiden kautta tunnustettuja ja tiettyjen kriteerien mukaan valittuja alueita. Pihtiputaan pika-asutusalueet ovat määritelty valtakunnallisesti arvokkaiksi maisema-alueiksi (VAMA), mutta alue on asukkailleen ensisijaisesti elinympäristö ja mahdollisesti elannon tuoja sekä arkinen koti kaikkine tunteineen. Koenkin, että enemmän kuin kartalle merkityt alueet, kulttuuriympäristö kietoutuu ennen kaikkea kehollisuuteen ja elettyyn elämään: kulttuuriympäristö muodostuu yksittäisten ihmisten ja yhteisöjen kokemuksista sekä vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Tämä kehollinen tieto on eri asia kuin esimerkiksi ”kylmät” tilastolliset tiedot, mikä harmillisen usein unohdetaan kulttuuriympäristötyössä.
Kohtaaminen ja dialogiin asettuminen avaavat arvokasta kulttuuriympäristöä eri tavalla, koska kulttuuriympäristötieto on Ymmärtämistä, pelkän tietämisen sijaan. Ymmärtämiseen kietoutuu tunteet ja aistit sekä kokemustieto ja muistot. Dialogisuus vaatii eläytymistä ja halua astua samaan tilaan toisen kanssa, olla avoin esiin nousevalle tiedolle. Kulttuuriympäristöä voikin ajatella toimijana ja olijana, ja voidaan puhua keskinäisolemisesta: tutkija tai kukaan muukaan ihminen ei asetu ympäristön tai yhteisön yläpuolelle, vaan jokainen on tasavertainen osa kokonaisuutta, keskinäisessä olemisessa toistensa kanssa.
On turvallista elää paikassa, kotiseudulla, jossa voi nähdä jälkiä ajan jatkumosta. Taiteellinen toiminta ihmisten omassa elinympäristössä luokin turvaa, koska ihminen haluaa kokea ja säilyttää ympäristönsä muistoja, kulttuuriperintöään. Menneen todisteet eletystä elämästä luovat uskoa tulevaisuuteen. Löytämis- ja muotoilutyö mielekkäällä, kokemuksellisella tavalla kiinnittää paikkoihin sekä samalla osallistujat saavat tietoa ja kokemuksia omista vaikuttamismahdollisuuksistaan. Lisäksi muisteleminen ja yhteistoiminta on sosiaalista, joiden avulla luodaan yhteisiä tulkintoja menneisyydestä ja rakennetaan samalla omaa identiteettiä. Alueen asukkaille ohjaamissani työpajoissa pidin kantavina teemoina kestävyyden, dialogisuuden, moniäänisyyden ja turvallisuuden.
Pihtiputaan asukkaille pidettyyn Muistojen Pihtipulevardi -työpajaan osallistujia pyydettiin tuomaan mukanaan merkityksellinen esine. Esineen kautta työpajassa jaettiin yhteisöllisesti ja kokemuksellisesti alueen arkeen sitoutuvia muistoja esineiden muistojen kautta. Materiaan kietoutuu kulttuuriympäristö ja esineet viittaavat aina moninaisesti itsensä yli, tuoden mukaan muun muassa sosiaalisen ja kokemuksellisen tiedon. Aistien Pihtipulevardi -työpajassa toteutimme aistikävelyä ja place making -metodeja. Aistikävelyssä paikkojen muistoihin yhteen kietoutuu liike ja toiminta: paikat tulevat osallistujille koettavaksi, jaettavaksi ja muuntuviksi. Place making -menetelmässä käytimme merkityksellisten paikkojen merkitsemiseen päivänkakkaroita, joka on Keski-Suomen maakuntakukka ja myös kestävä tapa merkitä paikkoja. Place making suuntaa, samoin kuin esineet, menneeseen ja tulevaan: merkitykselliset menneisyyden paikat muistuvat päivänkakkaroiden kukkiessa uudella tavalla mieleen työpajojen ansiosta.
Taiteen menetelmät toimivat luontevasti osana kulttuuriperinnön vaalimis- ja muotoilutyötä, erityisesti aineettoman kulttuuriperinnön vahventamisessa ja näkyväksi tekemisessä. Taide kulttuuriperintötyössä kannustaa jakamiseen, mutta voi toimia myös fasilitaattorina, välineenä ja keinona kulttuurin kestävässä tallentamisessa, uusintamisessa ja elossa pitämisessä. Taiteilija, samoin kuin kulttuuriympäristön tutkijat, asettuvat paikallisten asukkaiden (paikallisasiantuntijoiden) ja ympäristön kanssa dialogiin, myöntäen tiedostaan puuttuvan kokemuksellisen ymmärryksen. Myöntäminen ei kuitenkaan sitä, etteikö taiteilija tai tutkija olisi perehtynyt alueeseen monin tavoin – päinvastoin: kulttuuriympäristötyö vaatii aineistojen tutkimista ja vertailua, kuten myös (yhteisö)taideprojektin valmistelu vaatii sosiokulttuurisen tilanteen kartoittamista.
Pihtiputaalla toteutetuissa työpajoissakin esiin noussut keskustelu ja toiminta tuovat esiin mielestäni sen, mistä kulttuuriympäristössä on kysymys: kulttuuriympäristö rakentuu merkityksellisistä paikoista ja muistoista, jotka nousevat esiin vain niiden yhteisellä jakamisella: muistelemalla, paikoissa oleskelemalla sekä toimimalla yhdessä merkityksellisten asioiden, tunteiden ja paikkojen äärellä. Ajattelenkin, että sen lisäksi, että on olemassa VAMA, MAMA ja MARY, pitäisi mielestäni lisäksi olla HAMA: henkilökohtaisesti arvokkaat maisema-alueet. HAMA:n kartoittaminen ja jakaminen muiden kanssa luo yhteisöllistä ympäristöä ja kulttuuriperintöä, mikä taas tuo elämismaailmaan ja arkeen kerroksellisuutta, merkityksiä ja merkityksellisyyttä sekä toimintaa kestävän kotiseudun ja kulttuuriympäristön puolesta.
Aistien Pihtipulevardi -työpajassa kokemuksellinen kulttuuriympäristö avautuu liikkeen, merkitsemisen ja jakamisen kautta. (Kuva: Helena Lonkila)
Taide mahdollistaa dialogin yhteisön, ympäristön ja eri viranomaisten välillä. Taiteellisissa menetelmissä voi usein olla lopputuloksena materiaalinen teos, mutta itse koen, että vuorovaikutuksen toteutuminen ja onnistuminen on mitä suurinta taidetta. Kulttuuriperintötyö, kuten koko yhteiskunta, tarvitsee uusia menetelmiä dialogisuuden toteutumiseen ja onnistumiseen – näin myös taide voi olla toimintaa eikä valmis(tettava) teos. Kokemustiedon siivilöiminen ja ottaminen osaksi laajaa kulttuuriperintötyötä on tärkeää: erilaiset maiseman merkitykset ja tiedot tulevat kuulluksi ja erityisesti koetuksi, jolloin kulttuuriympäristötieto avautuu, kuten jo sanottu, eri tavoin kuin esimerkiksi luettuna.
Kulttuuriympäristötyö vaatii paljon aikaa ja kykyä asettua mahdollisiin maailmoihin: on opittava tiedostamaan paikan symboleita, merkityksiä ja historian jälkiä, herkistettävä havainnointitaitoja ja reflektoitava kentän kokemuksia yhdessä moninaisen tiedon kanssa. Kulttuuriympäristötyössä moninaiset keinot tukea, säilyttää ja tuoda nähtäväksi kulttuuriperintöä on rikkaus ja myös haaste – työ on menneen vaalimista ja tulevaisuusorientoitumista jatkuvassa muutoksen aallokossa. Tällä hetkellä Pihtiputaan pika-asutusalueen asukkaille ja ympäristössä mennyt ja tuleva näyttäytyy esimerkiksi toteutuneiden ja suunnittelussa olevien tuulivoimaloiden muodossa. Taiteen menetelmät voivat avata moniäänistä kulttuuriympäristöä, muotoilla tietoa koettavaksi uudella ja kestävällä tavalla sekä myös tuoda uudenlaisia dialogisia vuorovaikutuksen muotoja. Kulttuuriperintö vahvistuu yhteisenä tiedollisena ja sosiaalisena pääomana, kun yhä useammalla on mahdollisuus löytää itsensä yhteisistä tarinoista, vaikuttaa ympäristöönsä ja käyttää kulttuuriperintöä.
-Maija Raikamo-
Lähteet (mm.):
Bardy, M. (toim.) 1998. Taide tiedon lähteenä. Helsinki: Ykkös-Offset Oy, 6-16.
Granö, P., Hiltunen, M. & Jokela, T. (toim.) 2014. Suhteessa maailmaan. Ympäristöt oppimisen avaajana. Tampere: Lapland University Press.
Huhmarniemi, M. & Jokela, T. 2019. Taideperustainen toimintatutkimus soveltavan taiteen kehittämisen välineenä. Teoksessa Hiltunen, M. & Jokela, T. (toim.) Luontokuvaus soveltavana taiteena. https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/64234/Sivut%2038-61%20dokumentista%20LuontokuvausSoveltavanaTaiteena-5.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Kester, G. 2004. Conversation Pieces. Community and Communication in Modern Art. Berkeley, Kalifornia: University of California Press.
Kurki, L. 2000. Sosiokulttuurinen innostaminen. Tampere: Vastapaino.
Kantonen, L. (toim.) 2010. Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua. Keskustelevaa kirjoitusta paikkasidonnaisesta taiteesta. Helsinki: Kuvataideakatemia.
Opetus- ja kulttuuriministeriö. Kulttuuriperintö voimavarana kestävälle tulevaisuudelle ja hyvälle elämälle. Ehdotus kulttuuriperintöstrategiaksi 2022–2030.Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2022:17. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/164109/OKM_2022_17.pdf?sequence=1&isAllowed=y.
Rönkkö, E. 2012. Kulttuuriympäristöselvitykset. Tieto, taito ja ymmärrys maaseudun maankäytön suunnittelussa. Väitöskirja. http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789514298158.pdf.
Suominen, A. (toim.) 2016. Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Aalto-yliopiston julkaisusarja – Taide + muotoilu + arkkitehtuuri 3/2016. Helsinki: Aalto ARTS Books.
Virta, A. 2008. Kulttuuriperintö arjessa. Teoksessa Venäläinen, P. (toim.) Kulttuuriperintö ja oppiminen. Jyväskylä: Suomen Museoliiton julkaisuja 58, 126–131.
KUOMAT KENTÄLLÄ 